11. Valvo yön yli ja osallistu silti kaikille luennoille seuraavana päivänä.

Kello on nyt 5:56. Kuuntelen Scandinavian Music Grouppia (Rauhan laulu), kirjoitan yhteisficciä med kuurankukkanen ja kiroan tätäkin ideaa. Minua väsyttää ihan hurjasti.

228. Päiviäkin on pirusti liikaa.

Pelattiin tänään opistolla munchkinia ja se oli varsin sekavaa, varsinkin koska alussa kukaan ei osannut sääntöjä oikein. Sitten pelattiin biljardia ja naurettiin enkä muista siitä enää paljoakaan. Ja pelattiin myös Eikö totta? -peliä (en ole ihan varma oliko tuo sen nimi) ja minä en edes voittanut vaan saatiin Henkan kanssa tasapeli.

Ja me juoksemme lujempaa kuin uskoisin
meidän on saatava tietää
minne fasaanit menivät

Enää tunti valvottavaa ja sitten on aamupala ja saan kahvia. Tämä onkin jännää.

Alkaen tästä päivästä olen velvoitettu kirjoittamaan Livejournaliin joka päivä. Siitä ei tule yhtään mitään, mutta ainakin todennäköisesti saan aikaan edes pari blogimerkintää tavallista enemmän. (Tai sorrun tekemään turhia meemejä välttääkseni kunnon ajattelua.)

Päiviä on muuten jäljellä 229. En tiedä mitä hyötyä niiden laskemisesta on, enimmäkseen noin suuren lukeman näkeminen vain masentaa. Toisaalta joululoma lähestyy jo, ja jos se poika pitää minusta edes hiukkasen, saadaan varmaan järjestettyä tapaaminen niille ajoille. Se olisi kyllä ihanaa.

Sain eilen sikainfluenssarokotteen. Nyt olkapäätä jäytää ja olo on tunkkainen. Tänään palaan takaisin Kauniaisiin viiden päivän tauon jälkeen.

Elokuvia, jotka pitäisi parin kuukauden sisällä nähdä (seuraksi saa ilmoittautua):

My Sister's Keeper
Prinsessa ja sammakko
Sherlock Holmes
Uusikuu
Ponyo
Paranormal Activity

Niitä on kertynyt jo aika liuta. Lisäksi pitäisi tilata pääsykoekirjoja, maksaa kurssimaksu ja ostaa joululahjoja. Oh well, onneksi käyn taas aina välillä töissä ja joululomalle on tiedossa kassavuoroja.

Ensiyönä aion suorittaa myös epäonnistumispelin kohdat 2. ja 11. Siitä tulee melkomoista huttua.

Angst, en pääse Vesilahtimiittiin.

Matti kehitti minulle teorian siitä, miten voisin päästä pelostani epäonnistua. Minun pitää pelata epäonnistumispeliä, jossa asetan itselleni mahdottomia tavoitteita ja sitten... tadaa, epäonnistun ja opin nauramaan sille.

Eli epäonnistumispelin osa yksi:

1. Opi iiriä viikossa.
2. Kirjoita yhdessä päivässä kymmenen ficciä FF100:n.
3. Leiki kommenttibingoa joka päivä viikon ajan.
4. Puhu kokonainen päivä riimein.
5. Katso putkeen kymmenen leffaa.
6. Voita Halti Twixtissä kuukauden sisällä.
7. Lue Länsimaisen kirjallisuuden historia viikossa.
8. Käy säännöllisesti lenkillä kuukauden ajan.
9. Rakenna puolitoista metriä korkea korttitalo.
10. Voita kolme peliä RISKiä putkeen.
11. Valvo yön yli ja osallistu silti kaikille luennoille seuraavana päivänä.
12. Suostu kaikkeen, mitä sinulle ehdotetaan viikon ajan. (Mutta älä silloin, jos se on vaarallista.)
13. Kirjoita 2.12. mennessä 20 kirjettä tärkeille ihmisille.
14. Älä hymyile kokonaisen päivän aikana.
15. Kudo kaulahuivi loppuun.
16. Lue romaani ruotsiksi.
17. Ole päivän ajan täysin vaiti.
18. Kulje päivän ajan silmät sidottuna.
19. Opettele tekemään kärrynpyörä.
20. Kirjoita livejournaliin joka päivä kuukauden ajan.

Ehdottaa saa ja tukijoukkoja toki kaivataan.

- Go through the first 25 songs on your playlist on shuffle.
- Pick your favourite line from each song (try not to make it one with the title in it).
- Post and let people guess what song the lines come from.
- Cross out the numbers of the songs when someone guesses correctly.

( Sekalaisen musiikkimakuni kirjo )

Elämää tyhjiössä

Olen viimeiset pari kuukautta asunut sisäoppilaitoksessa, jossa aikaa ei liiemmälti jää internetissä seikkailemiseen, television töllöttämiseen tai sanomalehtien selailuun. Kun vierailen viikonloppuisin kotona, hämmästyn usein sitä informaatiotulvaa joka hyökyy ylitseni. Ai, Finnairin lakko? Possunuhako on edennyt? Kas, se on mennyt minulta ohi.

Elän uutistyhjiössä. Tiedän kyllä, jos joku opiskelijatovereistani on sairastunut nuhaan tai millaisia ihmissuhdesotkuja musiikkilinjalaisilla on, mutta suuri maailma jää seinien ulkopuolelle. Me elämme pienessä mikrokosmoksessamme, jossa päivitellään ensilunta ja uutiseksi kelpaa Jukka Leppilammen vierailu. Suuret mullistukset eivät arkeamme kosketa.

Toisaalta se on minusta vallan terapeuttista. Saan rauhassa unohtaa sodat ja maanjäristykset, poliitikkojen vaalirahasotkut ja julkkisten avioerot. Saan unohtaa todellisuuden, joka jyllää turvasatamamme ympärillä. Meidät on kääritty vilttiin, joka koostuu luennoista, iltaohjelmista, ruokailuista ja tietenkin liikunnasta pari kertaa viikossa. Viehättävä idylli.

Toisaalta ajattelen maailmaa usein enemmän kuin ennen. Kun istumme pienryhmissä keskustelemassa ihmisen aseistakieltäytymisoikeudesta tai avioeroista, me päädymme usein väittelemään. Saatamme nauraa, itkeä, suuttua toisiimme ja antaa anteeksi. Me olemme kaikki rikki, tulemme rikkinäisestä maailmasta ja se heijastuu mielipiteissämme. Median muovaama maailmankuva, kauneusihanteet, ihmisen vapaus, sairaudet. Minun ei tarvitse lukea sanomalehdistä sodasta, kun näen, kuinka rikinkatkuinen riita saattaa syttyä vain erilaisten musiikkimakujen törmätessä yhteen. Sisäoppilaitosmaailma on kuin elävä pienoismalli kaikesta tuolla ulkona.

Ei sitä pääse pakoon. Välillä se vaivaa ja hiertää, mutta toisaalta tuntuu lohdulliseltakin. Jos kerran voin riidan päätteeksi halata huonetoveriani, ehkä sotakin voi lopulta päättyä rauhaan. Jos kerran me pystymme löytämään ratkaisuja minimaailmassamme, ehkä niitä on olemassa laajemmaltikin.

En osaa mitään ja olen ihan turha.

Tänään värjään hiukseni kuparinpunaisiksi, koska Edward Cullenillakin on ja menen torstaina katsomaan sitä Uusikuuta ennakkonäytökseen. Laitamme myös naamaamme glitteriä ja puuteria ja ties mitä.

Huomenna lähdemme parisuhdetaitoja käsittelevälle leirille PK:n kanssa. Voi hyvä ihminen, hajoan varmaan viimeistään... huomenna.

Haluaisin olla jotakin. Edes hetken.

236. Enkä uskaltanut edes soittaa.

Alan pikkuhiljaa raivostua harakkapoikaan ja hänen ystäviinsä. Olen yrittänyt editoida ja editoida, poistanut kohtauksen sieltä ja lisännyt uuden tuonne, mutta valmista tästä tulee tuskin koskaan. Olen kärsimätön ihminen ja tällä hetkellä koko nano tuntuu vain uskomattomalta roskalta. Noh, ehkä esilukuporukka osaa sanoa mielipiteensä vähän vähemmän värittyneesti.

catchingfirearc issa kerrottiin vähän lisää tulevasta Nälkäpelisarjan kolmoskirjasta, se piristi päivääni. Ei Collins tosin oikeastaan mitään ilmeisesti suoraan sanonut, mutta ainakin hän viittasi kevyesti joihinkin asioihin ja kertoi joitakin pieniä yksityiskohtia lisää.

Olen nykyisin yllättävän väsynyt. Tänään haluaisin saada vielä aikaan yhtä ja toista, mutta jotenkin pelkään, etten tule kuitenkaan siinä onnistumaan. Ja ensiviikon vietän leirillä jossakin keskellä ei mitään. Hauskuuden määrää!

240 päivää.

( MEEMI )( Meemi )</div>( Meemimeemimeemi )</div>

Eilen olin Helsingissä, näin stargazerworld ia ja yhtä tuttua poikaa. Käytiin juomassa teetä, kierrettiin Helsinkiä kävellen ja minä olin lähinnä vähän ömmönöm, koska olin ilmeisesti kuumeessa.

Pidän hurjasti glögistä. Tänään minun pitäisi saada ihan liikaa asioita aikaiseksi.

Mietin, että voisin taas ryhtyä sosiaalisemmaksi. tummanmusta kirjoitti meemiinsä jotain siitä, miten ei olla nähty aikoihin - ja se on totta, en mä ole hetkeen osannut pitää yhteyttä juuri kehenkään. Miksi mulla on aina niin kiire? Kai se johtuu tästä sisäoppilaitoksesta ja sen päivärytmistä ja nanostakin, mutta silti.

Kaipaan ihmisiä aina toisinaan. Enkä osaa kirjoittaa tänään runoja vaikka tahtoisin.

 

 

( Sirpale romaanista III )

 

 

( Sirpale romaanista )

 

Tämä saattaa piristää. Ehkä.

When things go wrong, as they sometimes will
when the road you’re walking seems all uphill
When the funds are low and the debts are high
And you want to smile, but you have to sigh
When cave is getting down a bit
rest if you must, but don’t you quit
Success is failure turned inside out
the silver line of clouds of doubt
And you can never tell how close you are
It may be near when it seems afar
So, stick to the fight when you’re hardest hit
It’s when things go wrong that you mustn’t quit!

35 000 rikki. Pidän Leosta, pidän Joelista, pidän Viljasta.

Näin sen pojan eilen. Puhuimme sidotusta ratkaisuvallasta ja joukkueenjohtamisesta, omaispäivästä johon en kai pääsekään. Istuin Matkakeskuksen penkillä ja meillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa ja minua itketti mutta en itkenyt. Ja raamattupiirissä istuttiin vastakkaisilla puolilla huonetta, katsottiin toisiamme silmiin vain muutaman kerran mutta se riitti.

Minä en tiedä tuleeko tästä koskaan mitään, siis vain odotan. Se sanoi, että voisi harkita sittenkin jotain muuta opiskelupaikkaa kuin lääkistä ja minun sydämeni tanssi vaikka koko lupaus oli kovin epävarma.

249.

Juupajoki - Jyväskylä - Kauniainen.

350. Viimeksi näin sinut tasan 50 päivää sitten.

Uskallanko enää?

en syntynyt tänne itkemään
tulin laulamaan kaihoisia lauluja
laulamaan ja iskemään silmää
sulhasten kavereille, takarivin pojille

3007 sanaa. Aika nukkua.

Pihatien soraa kuorruttaa lumi
tänään aamulla sain sinulta tekstiviestin

Viimeyönä valvoin pitkään. Ajattelin sitä poikaa ja mahdollisuuksia, ajattelin että ehkä minulla ei ole mitään syytä edes toivoa. Ajattelin, että ehkä me emme voi itse valita, kenen kanssa haluamme elää. Ajattelin, että ehkä meillä on, mutta entä jos meitä itseämme ei valita? Ajattelin ja ajattelin ja ajattelen yhä ja minua ahdistaa.

Me näemme huomenna. En tiedä onko se hyvä asia - saattaa olla, että vain romahdan. Tai kävelen kolme senttiä ilmassa, kunnes jokin nykii minut maahan.

Me puhuimme eilen. Se oli hyvä puhelu, sellainen sopivan mittainen ja hymyilyttävä. Ei silti riittävä, kun en tiedä tulevaisuudesta mitään.

Päiviä on 251. Nykyään tiedän sen katsomatta aamukampaakin.

Kenen älypään idea oli kääntää Catching Fire joksikin niin typeräksi kuin Vihan liekeiksi? Minun mielestäni se ei kyllä todellakaan tiivistä kirjan ideaa tai sovi yhteen englanninkielisen nimen kanssa (josta muuten pidin hurjasti).

readytogoor haastoi minut tekemään tällekin vuodelle nanovalmistautumispakettilistauksen - tässä se siis tulee.

( Tätä ilman en selviä )

Soitin eilen sille pojalle. Sanat painoivat, yhteys ulkomaailmaan on niin vähäisten lenkkien varassa ja aikaa niiden vahvistamiseen vähän. Kävi sääliksi - tavallaan minusta tuntuu samalta. Välillä kaipaan kotiin niin että sattuu. (Mutta missä minun kotini on? Ei ainakaan Juupajoella, ei enää. Alan lipsua yhä enemmän siihen suuntaan, jossa koti merkitsee kasaa hajanaisia mielikuvia, eikä minulla ole mihin tarrautua.)

Minulla on ikävä Eetua. Ikävämpi kuin aikoihin. Itkettää.

Ja päiviäkin on vielä niin helkkarin paljon. 254, se on enemmän kuin minä jaksan kantaa. Eikä tätä tunnetta voi jakaa kenenkään kanssa, ei sitä huolta jota tunnen kun kuulen väsymyksen hänen äänessään ja apeuden, joka kuultaa sanojen takaa.

Minä kaipaan sitä poikaa niin. Ja lauantai on liian kaukana ja epävarma - mitä jos en voikaan lähteä? Mitä jos hän ei halua nähdä minua? Mitä jos?